Välttämätön vapaapäivä

Kuume kaatoi luottokuskin pedin pohjalle eilen illalla, joten katsoimme parhaaksi viettää luppopäivän Durangossa ja kerätä voimia huomista junamatkaa ja loppulomaa varten. Aamulla tuli taivaan täydeltä räntää, kun kävimme keskustassa ostamassa junalippuja, mutta iltapäivää kohti ilma kirkastui ja lämpeni, ja kävimme tutustumassa 15.000 asukkaan ja yli sadan ravintolan Durangoon. Kävimme syömässä Serious Texas Bar-B-Q ravintolassa, jossa annokset ostettiin tiskiltä ja syötiin rahvaanomaisesti sormin, mutta ruuat olivat voimakkaan savuisia ja murakoita :b

Durango on aikanaan perustettu Denverin ja Rio Granden rautateiden toimesta. Durango toimi tuolloin rautatielinkkinä vuoriston lukuisille kaivoksille. Durangon ylivoimaisesti tunnetuin nähtävyys on noin 75 kilometrin mittainen höyryveturijunamatka Durangosta entiseen kaivoskaupunkiin Silvertoniin. Reitti kulkee joenvartta pitkin vuoristossa ja maisemat pitäisi olla huikaisevat. Jotakin huikaisevaa vastinetta yli kahdeksankympin lipulle odottaisinkin, tosin eipä sillä rahalla pääsisi kotimaassakaan Helsinkiä pidemmälle :)

 

Villin lännen meininkiä

Tämä on ollut taas pitkä päivä. Lähdimme aamuyhdeksältä hotellista Arizonan Pagesta ja saavuimme seuraavaan majapaikkaamme Coloradon Durangoon vasta kymmenettä käydessä. Päivään mahtui kolme turistikohdetta ja maileja vähän liikaa, mutta tällaista tämä on travellerin elämä. Rankkaa.

Aamulla tutustuimme Colorado-joen virtausta rytmittävät Glen Canyonin padon toimintaan osallistumalla patokierrokselle intiaanineitokaisen Devonin johdolla. Devon kertoi kansantajuisesti padon tekniikasta ja johdatti meidät kolmen vartin mittaisella kierroksella ylhäältä 36 kerrosta alas kanjonin pohjalle ja takaisin.

Padolta navigoiduimme mutkien kautta Antelope-kanjonin luolille, jotka ovat käsittämättömän suosittuja. Ilman ennakkovarausta melkein jäimme nuolemaan näppejämme, mutta kärsivällisen etsinnän tuloksena onnistuimme pääsemään kierrokselle Lower Antelope-kanjonin luolaan. Intiaanirouva Julie johdatti meidät satumaisen upeaan luolaan, neuvoi parhaat valokuvauskulmat ja otti auliisti kuvia meistä. Puolitoista tuntisella kierroksella laskeuduttiin 30 metriä erämaan sisään ja käveltiin joitakin satoja metrejä kapeissa, veden muovaamassa hiekkakiviluolassa. Kierroksemme alkoi vähän ennen puoltapäivää, jolloin aurinko on korkeimmillaan, ja valo luo seinille uskomattomia efektejä.

Turistioppaan mukaan, Antelope-kanjonin luolissa vesi on jättänyt valokuvan itsestään. Se on minusta tässä yhteydessä hienosti sanottu. Seuraavaksi muutama kuva kilpailevasta iPhonen kamerasta. Taitaa valokuvaaja vaihtua meidän perheessä.

Iltapäivällä pääsimme lähtemään Pagesta kohti Coloradon osavaltiota, aikomuksenamme "poiketa" (3 tuntia) "matkan varrella" (60 km) Monument Valleyn puistoon. Tiesimme päivästä tulevan liian pitkän, ollessamme vielä molemmat vähän flunssaisia, mutta Monumenttien laaksoa ei voitu jättää välistä. Monument Valley on tuttu vanhojen werstern-elokuvien näyttämönä sekä jokaisen road trip travellerin fantasiamaisema. Villi länsi ei rajoittunut puiston sisäpuolelle vaan mesoja ja butteja näkyi teiden varrelle pitkän matkaa ennen ja jälkeen puiston, mutta Monument Valleyn näköalareitillä niistä tuli jotenkin käsinkoskettavan todellisia. Nyt pitäisi enää ottaa kosketusta niihin westerneihin, jotka ovat minusta aina olleet ihan tylsiä.

Toissapäivänä olimme Nevadassa ja päivällä lämpimimmillään oli 37 astetta. Tänä iltana ylittäessämme Mesa Verde -vuoristoa lämpötila lähenteli nollaa ja taivaalta tuli räntää. Kuin kotiin olisi tullut.

Kiviäkin kiinnostaa

Aamu alkoi mitä parhaimmin Las Vegasin lähiössä, kun saimme tietää, että Kokoomus on hallituksessa ja että kissamme Gromit on kotiutunut väliaikaiseen hoitopaikkaansa lemmikkihoitola Viiksessä. Kolli on antanut pelottomien hoitajiensa jopa harjata häntä.

Matkasuunnitelmassamme luki tänä päivänä Grand Canyon, mytta GC:n pohjoisreitti on vielä viikon verran talviteloilla. Siirtyessämme Nevadasta Utahin puolelle, vierailukeskuksesta suositeltiin ajamaan Zionin kansallispuiston kautta, Grand Canyonin sijaan. Ennätin jo epäillä vierailukeskuksen rouvan suositusta puolueelliseksi (Zion on Utahissa, GC Arizonassa), mutta huoli oli aiheeton. Zionin keikka kannatti.

Zionin näköalareitti alkoi laaksosta, josta noustiin kiharaista tietä ylöspäin. Mutkittelevan ylösnousun jälkeen ajettiin 1930-luvulla rakennettuun, täysin pimeään puolentoista kilomertin mittaiseen tunneliin. Reitin parasta antia oli jalkautuminen tunnelin jälkeen, kulkeminen noin kilometrin matka rotkon reunaa näköalatasanteelle, jossa saattoi henkeä haukkoen ihmetellä laaksoa, josta liikkeelle lähdettiin.

 

Reitti näköalatasanteelle oli luonnonmukainen, mutta ihan kunnollinen. Puolivälissä matkaa juttelimme keskenämme, ettei reitillä ihan mokkasiineissa pärjäisi. Samaan aikaan ohitimme pariskunnan, ja rouva kävi selittämään, että "pelkää niin, ettei pysty menemään perille asti... Oh good gracious, there is a man in a suit." Niinpä, vastaan tuli intialainen puku päällä :)

 

Näkymä laaksoon oli piste iin päällä, mutta matka sinne oli se ii. 

Majoituimme Arizonaan Pagen kaupunkiin, joka elelee ilmeisen hulppeasti, ainakin hotellien hinnoista päätellen, turismista. Pikainen check-in kämpillä ja ehdille auringonlaskuksi kuuluisalle Horse Shoe Bendille, eli paikalle, jossa Colorado-joki (sama kuin Hooverin padolla aiemmin) taipuu 270 astetta kohti sunsettia. Näkymä on hyvin erikoinen ja huikea, mutta näköalasta nauttimista häiritsi huoli kanssaturistien hyvinvoinnista. Paikalla ei ole metriäkään kaidetta, ja ihmiset selfie-keppeineen ja harrastajat kameratelineineen häröilivät huolettomasti 300 pudotuksen reunalla. Olin iloinen, ettemme päässeet todistamaan kenenkään sukeltamista jokeen. Sittemmin yllätykseksemme luimme, että paikalla on syoksynyt jontkaan vain yksi kreikkalainen turisti viimeisen kymmenen vuoden aikana. Tämän iltainen esitys nimittäin enteili jotakin ihan muuta. Veikkaan, ettei selfie-keppi ainakaan paranna tilastoa.

Täällä ei ole mitään nähtävää

Edellisellä kerralla Las Vegasissa heinäkuussa 2008 minua ärsyttivät LV:n mahtikadun Stripin äänekkyys, ruuhkaisuus, kerjääminen ja pitkät siirtymät. Tällä reissulla Las Vegas avautui minulle uudella tavalla, kun tutustuimme LV:n tarjontaan myös valtavien kasinoiden ja hotellien ulkopuolella. Strippinkään älämölö ja absurdit mittasuhteet eivät niin häirinneet, koska tällä kertaa osasin niihin varautua.

Päivän aluksi osallistuimme urheiluautoja Fordeista tuunaavan Shelby Americanin tuotantoon heidän uudessa LV:n tehtaassaan, parin kilometrin päässä Stripin eteläpäästä. Kierros oli ilmainen, ja ryhmä koostui noin paristakymmenestä pääosin miehistä ja pääosin turisteista. Oppaamme Jeremy kävi läpi näyttelytilan Cobrat ja Mustangit ja kertoi Carroll Shelbyn menestystarinaa urheiluautobisneksessä. Tehdaskierroksen anti oli vähäinen, koska se rajoittui aidan takana pällistelyyn ja nimiemme kirjoittamiseen "vieraskirjaan" eli tässä tapauksessa tehtaan seiniin.

Seuraavaksi ulkoistimme itsemme ja kävimme yhdellä LV:n kuuluisimmista maamerkeistä, Welcome to Fabulous Las Vegas Nevada -kyltillä. Paikalla oli turisteja jonoksi asti, koska kaikki halusivat tulla kuvatuksi kuuluisan kyltin edessä. Paikalla oli luonnollisesti myös Elvis.

Kyltiltä ajoimme Stripin puoliväliin Linq-kasinohotellille. Matkan varrella hämmästelimme absurdeja rakennuksia niin auton ikkunasta kuin navigaattorin ruudulta. Jopa hotellien valtavat kyltit ja erikoiset maamerkit on mallinnettu karttaan.

Linqin parkkihallista löytyy maailman suurin autokokoelma vanhoja klassikoita, mutta mahtui mukaan yksi kappale Vipereita ja erikoinen New Beatle. Auto Collection on maksullinen, mutta netistä voi printata ilmaisen pääsylipun.

Autopainotteisen aamupäivän jälkeen jalkauduimme Strippille, jossa kuljeskelimme katujen kuumuudessa, poiketen välillä jääkaapeiksi jäähdytettyihin kasinoihin ja kauppoihin.  

Bellagio-kasinohotellin suihkulähde-esitys Fountain Show kajautti ilmoille God Bless the USA:n ja perään Con te partiron, joista ensimmäinen kaikessa isänmaallisuudessaan oli vain hieno, mutta jälkimmäinen henkeäsalpaavan upea kokemus. Pimeän tullen esitykseen lisätään vielä valoshow, mutta päätimme jättää tämän spektaakkelin ensi kertaan, koska meillä oli jo muita iltasuunnitelmia.

Illan tullen navigoimme Las Vegasin Downtowniin ja Fremont Streetille. Paikka sijaitsee pari kilometriä Stripin pohjoispäästä, ja sieltä löytyvät kaikki vanhat, ihmisen kokoiset kasinohotellit. Bellagion suihkulähteitä, Copperfieldejä tai Britney Spearsejä ei Downtownista löydy, samoin Pradat, Louis Vuittonit ja Yves Saint Laurentit loistavat poissaolollaan. Mutta se on juuri hyvä niin, koska LV Downtown edustaa minulle sitä aitoa historiallista ja vähän vähemmän kaupallista Las Vegasia, jonka rinnalla Strip on liian paljon kaikkea savolaiselle tytölle. 

Downtown kuihtui vuosikausia Stripin mahtavien kasinoiden varjossa, mutta keskustassa tehdyn remontin johdosta turistit ovat löytäneet tänne takaisin. Isoin uudistus on tehty Fremont Streetillä, joka on katettu valtavalla kaarevalla näytöllä. Joka ilta kello 20.00 kasinoiden perinteiset hehkulamppu-valokyltit sammuvat, ja Fremont Street täyttyy musiikista ja katon videoshowsta. 

Videoshown lisäksi Fremont Streetillä riittää katseltavaa ja tietenkin juotavaa. On tanssivia tiskijukkia, vaijereiden varassa liitäviä turisteja (toinen kuva alla), boratteja, elviksiä, tiskeillä tanssivia naisia, chippendalesejä ja niin edelleen. Kaiken kukkuraksi koko katu on anniskelualuetta, ja tunnelma on kuin suomalaisessa yökerhossa kahdelta yöllä, paitsi että porukka ei ole niin kännissä (vielä) ja katon rajassa lentää asiakkaita.

YouTube on väärällään pitkiä ja videopätkiä Las Vegasista, enkä viitsi punaisella kamerallani ryhtyä heidän kanssaan kilpailemaan. Joten jos esim. Fremont Street Experience tai Bellagio Fountain kiinnostaa tarkemmin, niin www.youtube.com auttaa antamaan kuvaa kokemastamme.