Punapuun kuoren välissä

Tänään ällistelimme parissakin kansallispuistossa valtavia punapuita. Aamupäivällä ajoimme sumuisten vuorten läpi Redwoodin kansallispuistoon, jossa ajoimme Prairie Creekin 15 km:n mittaisen näköalareitin. Prairie Creekin eteläpäästä sujahdimme takaisin valtatie 101:n liikenteen sekaan ja ajoimme Humboldin kansallispuistoon, jossa ajoimme 45 km:n mittaisen Avenue of Giants (=jättiläisten tie). Pysähdyspaikoilla mittelöitiin valtavia jättiläisiä, koluttiin niiden sisällä, kiipeiltiin kaatuneiden runkojen päällä ja luonnollisesti otettiin paljon huonoja valokuvia.

Redwoodin kansallispuiston mieleenpainuvin yksilö oli noin 1500 vuoden ikäinen "Big Tree", jonka strategiset mitat ovat:

• Korkeus 90m
• Halkaisija 7m
• Ympärysmitta 21m

Jättiläisten tien eteläpäässä sijaitsee Myers Flatin "Drive Thru Tree". Myers Flatissä yritystään pyörittänyt Underwoodin perhe keksi sahata puuhun reiän houkutellakseen turisteja paikalle. Siitä lähtien, siis vuodesta 1937 paikalle on saavuttu sankoin joukoin ajamaan autolla puun läpi ja ottamaan valokuvia iloisesta perhetapahtumasta, kun iskä naarmuttaa perheen Voyagerin kylkiä puun ahtaassa läpiajoreijässä. Myös me ajoimme Subin porttien sisäpuolelle, mutta oikaisimme epäröimättä puun ohitusreitille nähtyämme, kuinka ahdas reikä on. Läpiajosta jänistäminen ei ollut mikään häpeä, koska suurin osa isoista maastureista seurasi perässä. Paikalla sai kuitenkin auton parkkiin ja kävellä ympäriinsä muita läpiajajia kuvaten. 

Illalla saavuimme San Franciscon pohjoispuolelle Vallejon kaupunkiin. Isot kilometrit on nyt ajettu, mutta loman herkkupalat on nyt käsillä: San Francisco ja Los Angeles.

Rantamuotia

Sain entiseltä kolleegaltani viestin, jossa hän toivoi minun dokumentoivan paikallista rantamuotia. Saavuimme tänään osuvasti meren rantaan, joten toive on helppo toteuttaa saman tien. Haluan pitää blogin asiallisena, joten rantamuotia esitellään meikäläisen ja median huomiosta välittämättömien rantaleijonien toimesta. Luvassa on myös paljasta pintaa....

Aamulla starttasimme Oregonin Springfieldistä. USA:ssa on 43 Springfieldiä, joista jokainen haluaa ottaa osansa Simpsoneista. Myös tästä pienestä Springfieldistä löytyi oma Simpsons-muistomerkinsä. Alunperin meidän piti mennä katsomaan pöllöjä, mutta sateen vuoksi vaihdoimme pöllöt kellomuseoon. Conger Street Clock Museum Eugenen kaupungissa olikin kiireisille travellereille osuva paikka, koska siellä aika todella pysähtyi. Kokoelma on yhden miehen 60-vuoden keräilyn tulos, ja kellojen joukkoon mahtuu uskomaton määrä erilaista antiikkia pienoismalleista puhelimiin. Kysymykseeni museon esineiden määrästä ei edes museon perustaja JD Olson osannut vastata, mutta hän pyysi kertomaan tuloksen, jos laskisimme ne.

Travellereilla oli aikaa viipyä ihmettelemässä upeita esineitä ja jutella JD:n kanssa politiikkaa, mutta esineiden laskuhommiin emme jääneet, koska siihen olisi mennyt loppupäivä. Vähän matkaa I5-valtatietä riitti, ja kurvasimme Curtinilta Reedsportiin ja ajamaan rannikon 101-tietä. Alkumatka oli metsäistä ja tavanomaista maaseutua, mutta Coos Bayn kansallispuistoissa näimme hylkeitä ja merileijonia ja Port Orfordin jälkeen eteemme aukeni meri.

 

Coos Bayn kansallispuistojen parasta antia oli erään pysähdyspaikan vapaaehtoistyöntekijä Earl, joka päivysti näköalapaikalla kiikareineen, ja pääsimme seuraamaan livenä hylkeiden ja merileijonien yhteiselämää. Earl kertoi, ettei ollut nähnyt ainoatakaan valasta tänään, vaikka paikalla niitä voi usein bongata.

Rannikko Kalifornian pohjoispuolella Oregonissa on uskomattoman vehreää. Metsä kasvaa tiheänä ja villinä viidakkona heti rannasta lähtien. Möhkö Subikin ajoi valot päällä metsän siimeksessä, vaikka aurinko paistoi täydeltä taivaalta.  

Rannat olivat jylhiä, kesyttämättömiä ja oikein tuuuuuuulisia. Pysähdyimme kaikilla näköalapaikoilla tien varressa, mikä on kätevää Samsonite-turisteille, mutta jälleen kerran saimme huomata, että tieltä poikkeaminen näkyy kellossa. Gold Beachin jälkeen alkaneen Samuel H. Scenic Corridor -tien pätkän (7,5 km) ajamiseen meillä meni puolitoista tuntia, vaikkemme edes käyneet kaikilla näköalapaikoilla.

 

"Onk onk", minä ja muut kömpelöt huippumallit kömmimme kanssatovereiden väliin lataamaan akkuja, ja heräämme aamulla uusiin seikkailuihin. Silloin ympyrä sulkeutuu, kun saavumme takaisin Kaliforniaan.

Ota mukaan ja paista

Savolaiset pallontallaajat kävimme tänään tekemässä lähtemättömän vaikutuksen paikallisessa pitsapaikassa. Marssimme Pappa Murphy's Pizzaan ja tilasimme ison tacopitsan. Istuimme alas odottamaan, ja seuraamaan, kun kolme henkilöä tahkosi pitsoja kiireellä. Yksi otti pitsapohjan, lisäsi tomaattikastikkeen ja valtavan kasan juustoa, hyvä alku. Seuraava lisäsi lihan, sipulin, paprikan ja muut lisukkeet. Nami nami! Kolmas otti pitsan, kelmutti sen ja nosti kuitin kanssa hyllyyn?!? Vilkuilimme toisiamme, että ei kai... Noin puoli minuuttia myöhemmin nimemme kutsuttiin "Nastaste" (hyvin oli onnistuttu nimessä) ja meille ojennettiin raaka pitsa. Pitsatyttö oli ihan vähän hämillään, kun kerroin, että luulimme saavamme paistetun pitsan, mutta hetken asiaa sulateltuaan, hän pahoitteli vuolaasti virhettä ja hyvitti ostoksen. Minä olin ihan, että onko se mahdollista? Tätä maata on pakko rakastaa! Kysymykseen kotimaastamme, vastasin, että olemme Ruotsista ;) 

Päivän aikana ennätimme toki muutakin kuin tehdä ruotsalaisista legendoja oregonilaisessa pikkukaupungissa. Aamulla nostimme kytkintä hienosta Seattlesta, ja saavuimme suurin odotuksin Portlandiin Oregonin osavaltiossa. Käräjäkorttelin vierailukeskuksesta haimme inspiraatiota kaupunkikierrokselle, mutta turistiopasta enempää emme saaneet vierailukeskuksesta irti. Kartan sentään saimme. Kävelimme Willamette-joen rantaviivaa, risteilimme keskustassa ja kävimme eksymässä maailman suurimmassa yksityisomistuksessa olevassa kirjakaupassa, Powell World of Booksissa.

Portland on kaunis, puhdas ja ihmisen kokoinen kaupunki, jossa on paljon puistoja, mutta turistille kaupungin keskustalla ei ollut paljon tarjottavaa. Päivän sykäyttävimpiä kokemuksia oli, kun joku maasturi poksautti liikennevaloissa edellä ajavan sedanin perään, ja kun kävimme Applen myymälässä ensimmäistä kertaa näpertämässä Apple Watchia.

Palatessamme autolle poikkesimme aukion kautta, jossa oli enemmän tapahtumia kerralla kuin koko kaupungissa yhteensä. Filmiryhmä kuvasi musiikkivideota, nuori neitokainen esitteli suurta keltaista käärmettä, liskoja ja nilviäisiä koululaisille, screeniltä tuli komediaa ja kaupunkilaiset häröilivät mukana lounaineen ja kahvipönttöineen.

Alkuperäinen ajatuksemme oli yöpyä kaupungissa, mutta onneksi meillä ei ollut hotellia varattuna, joten pääsimme iltapäivällä jatkamaan matkaamme kohti etelää. Alkuillasta saavuimme Oregonin Springfieldiin. Nyt kaupungissa on kolme pitsantekijää, joilla on vähän kavereille kerrottavaa. Lisäksi hotellissamme on ilmaiset popcornit.

Open under construction

Seattlessa on neljä vuodenaikaa. Talvella keli on shitty (=huono keli), keväällä keli on shitty, kesällä keli ei ole ihan niin shitty, ja syksyllä keli on shitty. Näiden kahden Seattlessa vietetyn päivän aikana, olen huomannut, että seattlelaiset ovat kovia vitsailemaan kotikaupunkinsa kustannuksella, sään ollessa yksi suosikkiaiheita. Tänään vietimme koko päivän keskustassa. Tällä kertaa sää suosi savolaisia, aamulla keli oli vähän shitty sumun vuoksi, mutta aamupäivällä kirkastui ja kaupunkikerroksesta tuli oikein onnistunut. 

Lähdimme liikkeelle Seattle Centeristä, jossa sijaitsee mm. kaupungin maamerkki Space Needle Auton parkkeerasimme mokutellun EMP-museon eteen..Seattle Centerissä on tarjolla paljon tekemistä ja näkemistä, museoita, teattereita, puistoja, areenoita jne, mutta tänä aamuna paikka oli yhtä rakennustyömaata. Tuleva viikonloppu on täällä kolmepäiväinen maanantaisen Memorial Dayn vuoksi, ja Seattle Centerissä valmistauduttiin viikonlopun festivaaliin. Koska Space Needlekin oli sumussa, lähdimme kävelemään kohti rantakatua. 

 

Seattle on rakennettu mutaiselle rannalle, joten Elliot Bayn rannalta ei löytynyt idyllistä rantaviivaa tai puista board walkkia. Sen sijaan rantaviivan suuntaisesti kulkee valtatie 99, ja kävelimme valtatien ja merenlahden välissä törmäten lopulta valtavaan tietyöhön. Harvoin tietyön aiheuttama umpikuja on ilahduttanut niin paljon. Kaupungin isät ovat päättäneet upottaa pullonkaula 99:m maan sisään, ja vapauttaa rannan asukkaiden ja turistien käyttöön. Maan sisässä reikää tekee valtava Bertha-tunnelintekotehdas, johon kävimme tutustumassa Milepost 31 -näyttelyssä.

Pike Place Market on yksi Seattlen kuuluisia kohteita. Käytännössä paikka on ihan tavallinen paremman torin tai kauppahallin yhdistelmä, mutta paikan tunnelma oli sumuisenakin aamuna käsinkosketeltava. Bongasimme lennossa keittoravintolan Pike Place Chowderin, johon oli jono heti avaamisen jälkeen kello 11. Post Alleyllä oli joku kiinnittänyt purukumin seinään, yök.

Kävelimme Pike Placelta Pioneer Squarelle, jossa emme oikein tajunneet mitä erikoista kaupunginosassa oli. Siellä melkein kompastui kodittomiin, muutoin oli joitakin hienoja tornitaloja kuten Smith Tower, ja loput komeat vanhat rakennukset oli nähty jo muissa kaupungeissa. Yli mainostettua, who knows.

Pioneer-korttelilta kävelimme Downtowniin, jossa sijaitsee hienoimmat kaupat ja fiineimmät nurkat. Kaikkiaan Pioneereilta ja Downtownista jäi mieleen kodittomat :( ja sekopäiset X) kansalaiset, sekä kaupungin kokoinen rakennustyömaa. Oikeasti kodittomien kurjuuden ja kerjääminen oli hirveää katsottavaa. Ja oikeasti joka paikassa oli ihan hirveä rakentamisen meteli. Remonttireiskoina itsekin, metelin sietokykymme on korkealla, mutta rakentamisen ääni kävi korvaan, koska sitä oli joka paikassa. Kaupungissa on ilahduttavan paljon julkisia istumapaikkoja, johon voi istua minkä tahansa kuppilan take away -pussukan kanssa, mutta aina vieressä kolusi rekka, paalutuskone tai muu rakennuskolina.

 

Iltapäivällä taivas aukeni, ja kaupunki muuttui valokuvaukselliseksi. Palasimme markkinapaikalle syömään aamupäivällä bongaamaamme Pike Place Chowderiin. Jonotimme ehkä 10 min ja tilasimme lohikeiton leipäkupissa sekä neljän keiton valikoiman (sea food, manhattan, kana ja market) pikkukeittoja. Seafood ja Market Chowder rulettivat. Soppien asettelu oli vaatimaton pahvikuppeineen ja muovilusikoineen, mutta AHH ne maut! Savolaisena en  ole tottunut tuntikausien jonotteluun, mutta tavallaan en ihmettele sitä, että tänne jonotetaan pidempiäkin aikoja. Suosituksia tarjolla Tripadvisorissa, Yelpissä, Google+ ja Pinterestissä.

 

Mahat täynnä ei huvittanut enää kävellä, vaan otimme vuoden 1962-aikaisen, Maailman näyttelyä varten rakennetun Monorail-junan takaisin Seattle Centeriin. Pystypainia mummojen kanssa ja eturiiviin.

Seattle Centerissä hyppäsimme Ride the Ducksin kyytiin, ja ou bou se oli hauskaa! Kapteenimme Polly Esther otti ankallisen haltuun, rokki soi, ja asiaa ja tarinan kerrontaa riitti lähtöpaikalta maaliin. Ride the Ducks Seattle oli bileet, stand-up-ilta ja turistikierros samassa paketissa höytettynä hyvällä musiikilla. Captain Polly Estherille aiheutti harmaita hiuksia poikkeuksellinen liikenneruuhka (istuimme jonossa puoli tuntia ennenkuin Duck teki uukkarin rantakadulla), mutta minä ainakin nautin seurata, kuinka kapteenimme selvisi täyden Duck-lastillisen viihdyttämisestä ja vaativan liikenteen seassa. Ride the Duck palkkaa kuskeja 15€ tuntipalkalla, mikä vaikuttaa ihan paikalllisesti kivalta tulolta, mutta edellyttää myös tutkintoja rekkojen ja laivojen liikennöinnistä. Niin, bilekierros kaupungissa sisälsi puolen tunnin kierroksen eBayn merenlahdella. Liikenneruuhkasta huolimatta vietimme kiireettömän tovin laineilla ihaillen Seattlen silhuettia mereltä käsin.

Kuvat eivät anna arvoa kierrokselle, eivätkä kierrokset mitään valokuvaajien helmiä olekaan, mutta kierros oli, kiitos Captain Polly Estherin, hieno päätös Seattlen vierailullemme.