Palasimme kotiin keskelle alkavaa kesää. Lähtiessämme kuukausi sitten satoi räntää, mutta poissaollessamme maisema on muuttunut ankean harmaasta heleään vihreään. Talonvahdit olivat joutuneet niittämään nurmikon, unikkopenkki puskee enemmän vuohenputkea kuin unikkoa, ja hakiessani tänään täytettä lohduttomaan jääkaappiin, piti oikein pinnistellä keksiäkseni muuta syötävää kuin grillattavaa.
Reissun aikana suunnittelin useaankin otteeseen kirjoittavani tekstin siitä, mitä kotimaasta kaipaan, mutta teksti jäi tuolloin kiinnostavampien aiheiden varjoon. Nyt kun matkan aktiivinen osuus on päättynyt ja aiheet hiipuneet, niin olisi herkullinen hetki hehkuttaa kotimaan ylivoimaisuutta. Mutta liekö jetlaagista vai ajan jo kultaamista muistoista johtuvaa, en saakaan tästä aiheesta enää mitään irti. Okei, Suomessa kassan täti ei kysele kuulumisia, ruisleivän päällä on vihanneksia, ja vessapaperi on riittävän sitkeää. Mutta hei, mitä pahaa siinä hyvien kuulumisten vaihtamisessa on? Vohvelin päälle voi siirapin sijaan laittaa hillonapin, ja vessapaperia pitää vain ottaa enemmän. Loppukädessä pikkuasiat asettuvat oikeisiin mittasuhteisiin, matkan hienot kokemukset jäävät historiankirjoihin, ja on kaikessaan ihanaa palata omaan kotiin, tuttuihin kuvioihin ja arkeen. Vai miten se nyt olikaan, että onko se arki niin ihanaa.... Tätä kirjoittaessani, pihassamme kaatui tuulen voimasta suuri vaahtera. Ei kun aikaeroväsymystään nukkuvaa talonmiestä herättelemään ja puuraukkaa raivaamaan pois tieltä. Omakotitalo-asukkaan iloja.
