D.-S.N.G:n näköalareittiä 1800-luvun höyryveturikalustolla on ylistetty turistioppaissa, netti pursuaa komeita kuvia reitiltä, ja ainakin omien sanojensa mukaan Durango-junat ovat aina täynnä. Mekin pidimme kohdetta ohittamattomana kokemuksena, kunnes eilen sitten hyppäsimme junaan.
Durangon asemalta lähtö oli komea, kun vanha höyryveturi puuskutti kaupungin läpi paksu harmaa savu piipusta pöllyten, ja kaupunkilaisten junaa iloisesti tervehtien. Vaunumme oli 1889-vuosimallia, ja vaunussa matkustajia viihdyttäneet konduktööri ja jarrumies olivat pukeutuneet tuon ajan mustiin pukuihin ja lakkeihin. Alku vaikutti siis lupaavalta, mutta ei pelastanut päivää siltä tosiasialta, että liki nelituntinen matka Silvertonin kaupunkiin ja samanmoinen siivu takaisin oli sanalla sanoen TYLSÄ. Tottakai reitiltä löytyi niitä turistioppaiden kiittelemiä upeita maisemia, erityisesti Animas-joen kanjoni kotimatkalla oli huikea, mutta suurin osa yhteensä työpäivän mittaista junassa istumista oli maaseutua, kallion seinämää, pusikkoa ja ryteikköä.
Reissu sopii varmaan amerikkalaisturistille, joka viisveisaa maisemista ja keskittyy seurustelemaan muiden matkustajien kanssa sekä hakemaan ilmaisia täyttöjä matkamuistokaupasta ostamaansa litran mukiin ($8 sisältäen rajattomasti täyttöjä holittomia juomia koko junamatkan ajan). Reissu on varmasti hyvä myös valokuvaajalle, joka värjöttelee tuntikausia avovaunussa (open air gondola) pakkasessa gallonan kokoisen zuuminsa kanssa saadakseen pari henkeäsalpaavaa otosta. Reissu on varmaan hyvä myös lapsiperheelle, jonka lapset ensimmäisen tunnin jälkeen kyllästyttyään junaan lukevat, piirtävät, pelaavat kännyköillä, pukevat ja riisuvat, syövät sipsejä, poppareita, karkkia ja hakevat ravintolasta lisää mässyä, ja jonka vanhemmat keskittyvät tämän tivolin pyörittämiseen. Reissu oli varmaan hyvä myös ranskalaislaumalle, joka huusi toistensa suuhun koko matkan, roikkui ikkunasta ottaen pokkarinsa täyteen kuvia ryteliköistä ja hyppäsi määränpäässä bussiin, joka toi heidät tunnissa takaisin Durangoon. Mutta reissu ei sopinut meille, sanotaanpa vaikka kiireisille travellereille, joita ei kiinnosta tuntemattomien kanssa tsit-tsättäily, jääteen lipittäminen tai kanssamatkustajien hulisemisen seuraaminen. Lähdimme reissuun katsomaan hienoja maisemia, jonka myös saimme, mutta reissuun käytetty aika ei ollut lainkaan suhteessa saatuun elämykseen. Siksipä voin omalta osaltani todeta, että Durango-juna oli ajanhukkaa.
Hyvää Durango-junassa oli junan ystävälliset konnari ja jarrumies, jotka auliisti kertoivat reitin varrella olleista paikoista, tiesivät paljon junastaan ja avautuivat omasta elämästään junassa. Pikkuruinen ravintoloiden ja kahviloiden valtaama Silvertonin kaupunki kolmen kilometrin korkeudessa on absurdi ja viehättävä paikka, jonka jumala oli kaivostoiminnan loputtua hyljännyt, mutta jota turistit eivät. Kaupunki täyttyy turisteista ja herää eloon junan saavuttua parin tunnin ajaksi, mutta tyhjenee yhtä nopeasti, kun junan pilli viheltää ja juna lähtee etenemään noin 15 kilometrin tuntivauhtia takaisin Durangoon. Paluumatka oli miellyttävä, koska vaunumme oli puolityhjä, oli tilaa ja rauhaa ja vaikka reitti oli sama, niin istuimme vaunun toisella puolella nähden aivan uudet maisemat ryteikköineen päivineen.
Durangossa hyppäsimme Subiin ja ajoimme uuteen majapaikkaan Pagosa Springsiin. Hyvien yöunien ja lämpimän aamiaisen jälkeen jätimme mukavan majamme Hillside Innissä, ja lähdimme suuntimaan kohti Denveriä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti