Sain entiseltä kolleegaltani viestin, jossa hän toivoi minun dokumentoivan paikallista rantamuotia. Saavuimme tänään osuvasti meren rantaan, joten toive on helppo toteuttaa saman tien. Haluan pitää blogin asiallisena, joten rantamuotia esitellään meikäläisen ja median huomiosta välittämättömien rantaleijonien toimesta. Luvassa on myös paljasta pintaa....
Aamulla starttasimme Oregonin Springfieldistä. USA:ssa on 43 Springfieldiä, joista jokainen haluaa ottaa osansa Simpsoneista. Myös tästä pienestä Springfieldistä löytyi oma Simpsons-muistomerkinsä. Alunperin meidän piti mennä katsomaan pöllöjä, mutta sateen vuoksi vaihdoimme pöllöt kellomuseoon. Conger Street Clock Museum Eugenen kaupungissa olikin kiireisille travellereille osuva paikka, koska siellä aika todella pysähtyi. Kokoelma on yhden miehen 60-vuoden keräilyn tulos, ja kellojen joukkoon mahtuu uskomaton määrä erilaista antiikkia pienoismalleista puhelimiin. Kysymykseeni museon esineiden määrästä ei edes museon perustaja JD Olson osannut vastata, mutta hän pyysi kertomaan tuloksen, jos laskisimme ne.
Travellereilla oli aikaa viipyä ihmettelemässä upeita esineitä ja jutella JD:n kanssa politiikkaa, mutta esineiden laskuhommiin emme jääneet, koska siihen olisi mennyt loppupäivä. Vähän matkaa I5-valtatietä riitti, ja kurvasimme Curtinilta Reedsportiin ja ajamaan rannikon 101-tietä. Alkumatka oli metsäistä ja tavanomaista maaseutua, mutta Coos Bayn kansallispuistoissa näimme hylkeitä ja merileijonia ja Port Orfordin jälkeen eteemme aukeni meri.
Coos Bayn kansallispuistojen parasta antia oli erään pysähdyspaikan vapaaehtoistyöntekijä Earl, joka päivysti näköalapaikalla kiikareineen, ja pääsimme seuraamaan livenä hylkeiden ja merileijonien yhteiselämää. Earl kertoi, ettei ollut nähnyt ainoatakaan valasta tänään, vaikka paikalla niitä voi usein bongata.
Rannikko Kalifornian pohjoispuolella Oregonissa on uskomattoman vehreää. Metsä kasvaa tiheänä ja villinä viidakkona heti rannasta lähtien. Möhkö Subikin ajoi valot päällä metsän siimeksessä, vaikka aurinko paistoi täydeltä taivaalta.
Rannat olivat jylhiä, kesyttämättömiä ja oikein tuuuuuuulisia. Pysähdyimme kaikilla näköalapaikoilla tien varressa, mikä on kätevää Samsonite-turisteille, mutta jälleen kerran saimme huomata, että tieltä poikkeaminen näkyy kellossa. Gold Beachin jälkeen alkaneen Samuel H. Scenic Corridor -tien pätkän (7,5 km) ajamiseen meillä meni puolitoista tuntia, vaikkemme edes käyneet kaikilla näköalapaikoilla.
"Onk onk", minä ja muut kömpelöt huippumallit kömmimme kanssatovereiden väliin lataamaan akkuja, ja heräämme aamulla uusiin seikkailuihin. Silloin ympyrä sulkeutuu, kun saavumme takaisin Kaliforniaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti